Blogi

13.01.2012: Rajojen ylityksiä ja huimia hyppyjä Alpeilla

Johdanto: Tommi Pantzar, lehtori, Mikkelin ammattikorkeakoulu

Elämys- ja seikkailukasvatus tarjoaa nuorisotyöhön välineen, jonka kautta opitaan elämisen taitoja. Haasteiden vastaanottaminen ja niiden parissa puurtaminen, itsestä ja muista huolehtiminen sekä erilaisten ihmisten ja näkemysten hyväksyminen ovat teemoja, joiden parissa me kaikki nuorten parissa työskentelevät painimme. Omakohtainen kokemus auttaa ymmärtämään kokemuksen voiman kasvatus- ja ohjaustyössä. Mikkelin AMK:n yhteisöpedagogiopiskelijat ovat viimeisen kolmen vuoden aikana päässeet tutustumaan elämys- ja seikkailukasvatuksen sovellutuksiin kansainvälisissä yhteyksissä. Yhteistyö Itävaltalaisen Linzin ammattikorkeakoulun ja Saksalaisen Nürnbergin ammattikorkeakoulun kanssa ovat antaneet maiden opiskelijoille mahdollisuuden syventyä elämyksellisiin menetelmiin niin Lapin erämaassa, Saksan metsissä kuin Itävallan Alpeilla.

Viikon mittaiset vuosittaiset ryhmävaihdot, joissa opiskelijat toimivat monikulttuurisissa ryhmissä haastavissa ympäristöissä, ovat erinomaisia oppimisympäristöjä tuleville nuorisotyön ammattilaisille. Syksyllä 2009 Saksalaisessa Erlebnistage -leirikouluympäristössä toteutettu lapinkodan rakennusprojekti sekä leirikeskuksen yhteisöllisyyttä ja kokemuksellisuutta tukevat toimintaympäristöt avasivat silmiä aitojen ja arkipäiväistenkin kokemusten käyttöön esimerkiksi leiritoiminnassa. Vuonna 2010 toteutettu viikon mittainen syysvaellus Lapissa antoi unohtumatonta oppia ryhmädynamiikasta haastavien erämaaolosuhteiden kautta. Syyskuussa 2011 tavoitteet kohdistuivat yksilöllisiin haasteisiin. Itävallan Alpit tarjosivat tähän erinomaisen mahdollisuuden.

-Tommi Pantzar

Teksti: Kaisa Kauppinen, 3. vuoden yhteisöpedagogiopiskelija

Rajojen ylityksiä ja huimia hyppyjä Alpeilla

Meitä lähti Mikkelin ammattikorkeakoulusta kymmenen yhteisöpedagogiopiskelijaa ja kaksi opettajaa seikkailemaan Itävallan Alpeille syyskuun puolessa välissä. Homman nimi oli seikkailukasvatuksen kurssin toiminnallinen osuus, jonka aikana itse tehdään ja toimitaan haastavien aktiviteettien parissa kansainvälisissä ryhmissä, käsitellään kokemuksia ja opitaan itsestä. Matkan henkilökohtaiset oppimistavoitteet jokainen asetti itse, mutta kaikki liittyi itsensä ylittämiseen, uuden kokemiseen ja omien rajojen löytämiseen. Opiskelijaryhmät Saksan Nürnbergistä ja Itävallan Linzistä olivat mukana tuomassa kansainvälistä tunnelmaa. 

Seikkailumme alkoi omatoimisella matkustamisella Linzin rautatieasemalle Itävaltaan. Kellonaika ja osoite olivat tiedossa, siinä kaikki. Onnellisesti kaikki kuitenkin löysivät oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja matka saattoi jatkua määränpäähän, Windischgarstenin alppikylään.

TUNNELMIA SEIKKAILUN YTIMESTÄ

Viiteen toimintapäivään mahtui oman valinnan mukaan kiipeilyä, kanjonointia, alppivaellusta, luolailua sekä kiinteitä köysiratoja vuorenseinämillä vaijeriliukuineen ja laskeutumisineen. Päivien päätteeksi uusia kokemuksia purettiin erilaisien reflektointimenetelmien avulla. Palasimme siis ryhmässä uudestaan päivän kokemuksiin ja analysoimme tilanteita ja tuntemuksiamme. Oli ainutkertaista päästä totaalisesti uuteen ympäristöön, vaativien aktiviteettien äärelle ja päivän päätteeksi purkaa kokemaansa.

Olihan sitä kuvitellut, kuinka fyysisesti ja henkisesti rankkaa viikko tulisi olemaan. Loppujen lopuksi ihminen jaksaa uskomattomia juttuja, ylittää itsensä, niin henkisesti kuin fyysisesti. Jos joku olisi yhtenä aamuna sanonut, että kolmen tunnin päästä olet tuolla huipulla, 2300 metrin korkeudessa, olisin nauranut jutulle hyvänä vitsinä. Mutta sinne vaan kiivettiin. Välillä hirvitti, kuinka korkealla käveltiin ja kuinka pari askelta olemattomalta polulta sivuun olisivat olleet kohtalokkaita. Keskittyminen nousi arvoon arvaamattomaan; täytyi vaan katsoa eteenpäin, mihin edessä menevä
laittaa jalkansa, mitkä kivet kestävät eivätkä lähde vierimään vuorenrinnettä alas. Taempana kulkevien kavereiden turvallisuudesta oli näin myös huolehdittava.

Yllättäviä riemukkaita havaintoja tuli viikon aikana tehtyä: ylämäkeen kiipeäminen on huomattavasti kivempaa kuin alamäkeen, pimeissä ja kosteissa luolissa voi olla nautinnollista eikä luulemastaan klaustrofobiasta ollut tietoakaan. Kyykkykävelyä tai konttausta täytyi harrastaa pimeissä luolissa, jotta ahtaista paikoista pääsi eteenpäin. Näissä luolissa oli parasta se, että ne kaikki ovat luonnon muovaamia eivätkä mitään ihmisen hylkäämiä kaivoksia. Tervetuloa mukaan "cavingiin":
Vettä, mutasavea, pimeää, vilpoista. Lupa olla vähän suttuinen, mistä vielä saattaa innostua sotkemaan naamaansa entisestään luonnon omalla kasvonaamiolla. Eteneminen ei välttämättä ole kovin helppoa ja hauskaa, sillä välillä saa käyttää kaiken luovuutensa ja lihasryhmänsä, jotta saa punnerrettua itsensä ylös ahtaista paikoista. Jännitystä siitä, jääkö kiinni tiukkaan paikkaan, pitääkö ote tukiköydestä ja eihän kaveri takana jää liian kauas. Ryhmän täytyy pysyä kasassa koko ajan.

Haasteita riitti myös luolien ulkopuolella. Kanjoneissa kuvittelin olevani kuin kotonani. Vettä ja upeita maisemia, hyppyjä ja laskeutumista - voiko parempaa toivoa? Ympäristö luo kuitenkin yllättävän paineen ja hypyt saavat aivan uuden ulottuvuuden:
Kiipeät vuorollasi kallion kielekkeelle oppaan viereen ja katsot alas tai suoraan eteenpäin. Sitten pitäisi hypätä kanjonilammikkoon. "Hyppää tuohon suuntaan, ei tuonne varjon puolelle, siellä on kiviä" kuuluu oppaan ohjeistus vierestä. Keräät itseäsi kasaan 6,5 metrin korkeudessa. Alppiopas vieressä antaa sinun ottaa aikasi. Olet valmis hyppäämään kanjoniin. Uskallus, osaaminen, keskittyminen - konkreettisesti täytyy panna itsensä likoon ja uskaltaa.

Vedestä pitävänä mietin, kuinka alhaalla vedessä olisi taas hyvä olla, mutta sitä ennen täytyi astua askel tyhjään. Useammalla meistä oli kyynel silmäkulmassa, kun kokosimme vuorollamme rohkeutta hyppyyn. Aika tuntui itsestä piinaavalta, mutta vielä pidemmältä se varmasti tuntui vuoroansa odottavilta kavereilta.

Vedät syvää henkeä, lasken oppaan kanssa kolmeen. Ja sitten hyppy tikkusuorana, kädet olkapäille, ilmalento, plomps ja olet jääkylmässä kanjonilammikossa. Mikä näkymä, kun avaat silmät veden alla ja uit pintaan. Täydellistä! Uit rantakiville ja katsot ylös. Mikä fiilis! Meinaa itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Mikä adrenaliinipiikki! "I did it!!" and "I'm still alive!"

Hyvä jos oli edellisestä selvinnyt, niin uusi hyppy odotti. Kanjonointi reittimme päätteeksi oli aika vilpoista kyytiä laskeutua vesiputouksen viertä alas. 12 metriä korkealta oli mahdollista hypätä tai jatkaa laskeutumalla alas. Uskomattoman rohkeita kavereita ne, jotka uskalsivat hypätä vielä viimeisenkin hypyn.

Kiipeily oli useammalle porukasta tuttua hommaa. Ensiksi kuitenkin pidettiin tarkka perehdytys ja testailua kiipeilyyn ja laskeutumisiin, ennen kuin kipusimme vuorille. Vuorilla alla avautuu kymmeniä metrejä avokalliota, ja itse on parilla nauhalenkillä ja sulkurenkaalla valjaista kiinni vaijerissa. Kokemattomalle tekee tiukkaa luottaa idioottivarmoihin varusteisiin, omiin voimiin ja jalkojen tasapainoon. Toiset menivät kuin vuoristokauriit loikkien kielekkeeltä toiselle, samalla kun itse ryömi ja puri hammasta hirvityksen äärellä. Näin jokainen löysi vuorollaan oman juttunsa. Vaikka pelotti, kokemus oli niin makea, että kiipeilyn pariin haluan vielä palata ja usein.

Kun kiipeilyosuus oli hienosti takana, piti päästä enää vain alas takaisin korkealta avokalliolta laskeutumalla itse itsensä varmistaen tai oppaan laskiessa valjaista alas. Silloin täytyy vain pikkuhiljaa uskaltaa olla suorin jaloin vasten kalliota ja lähteä päästämään itseään vähän kerrallaan alas. Alhaalla sama fiilis kuin aikaisemmin: "I'm still alive!!" Liikutuksen kyyneleitä tuli tirautettua viikon aikana useita kertoja. Niistä ainakin tietää käyneensä melkoisilla kierroksilla itseluottamuksensa kanssa.

REFLEKTIOSSA TAJUAA KOKEMUKSISTA ENEMMÄN

Päivän seikkailujen jälkeen oli aika istua alas samojen kavereiden kanssa, joiden kanssa jaettiin jännittäviä hetkiä päivän aikana. Tämä vaihe oli erityisen tärkeä ja teki kokemuksistamme seikkailukasvatusta. Reflektiossa purimme tunnelmat ennen toimintaa, sen aikana ja sen jälkeen. Mikä mietitytti, yllättikö jokin asia itsessä, ympäristössä, kavereissa, lajissa? Kuinka meillä meni ryhmänä? Millaisia tuntemuksia meille yksilöinä tuli? Miksi? Voisiko näitä kokemuksia siirtää omaan arkeen ja sen hallintaan? Reflektoidessa löydetään tehdystä aktiviteetista tunnetilat ja kokemukset, joista nousevat oppimiskokemukset. Reflektoinnin viimeisessä vaiheessa oppimiskokemukset siirretään omaan arkeen. Lopputuloksena seikkailusta oppii hurjasti itseluottamusta oman arjen haasteisiin.

Kun pääsi itse kokemaan ja sen jälkeen reflektoimaan kokemuksia, tietää paremmin ja osaa asettua nuoren asemaan: miltä heistä tuntuu missäkin vaiheessa, kun itse järjestää seikkailukasvatusta. Vuoren huipulle kivutessa pelottaa korkea paikka ja pitkä putoamisen vaara vaatii keskittymistä. Keskittymällä jokaiseen askeleeseen, saa korkean paikan kammon kuriin ja pääsee etenemään kohti huippua. Ryhmän tuki ja kannustus ovat uskomaton voimavara.

Kanjonipäivänä itselleni oli suuri pettymys, kun ei uskaltanutkaan hypätä viimeistä ja huiminta hyppyä 12 metrin korkeudesta alas. Reflektion kautta viimeistään tajusin, että siinä tuli tilanne, jossa tuli vastaan raja ja  rajojen  
hakemisen olin koko reissun tavoitteeksikin asettanut.

Tärkeää oli myös tutustua itse tekemällä reflektio-menetelmiin. Vasta itse tekemällä ja keskustelemalla valkenee, millaisia asioita seikkailukasvatuksesta voi nousta. Keskittyminen ja luottamus kaikkinensa niin varusteisiin, itseen kuin kavereihin ovat niitä tekijöitä, joiden voimalla puristaa oman arjen haasteissakin itsensä uudelle tasolle. Viikon aikana teimme myös havaintoja ohjaajien ja oppaiden toiminnasta ja roolista.

Kokemuksien ja havaintojen jälkeen oma valmius toimia työkentällä on entistä monipuolisempi, nyt osaa tiedostaa erilaisia mahdollisuuksia sekä keskustelujen kautta erilaisia näkökulmia asioihin ja ennen kaikkea oma itsevarmuus varmasti kasvaa. Kansainvälisissä kokemuksissa on sekin hieno puoli, että verkostot kasvavat.

MONTA KOKEMUSTA RIKKAAMPANA KOTIIN

Onhan se tiedossa, että joukosta tulee ryhmä yhteisen päämäärän ja tavoitteiden kautta. Viikossa harvemmin kokee niin vahvaa yhteisöllisyyttä, kuin mitä viikko Alpeilla teki meille suomalaisille, itävaltalaisille ja saksalaisille opiskelijoille. Luottamuksen määrä on uskomaton, kun kaveri auttaa ja tukee konkreettisesti ja sanoin toiminnan sykkeessä sekä kun asiaa puidaan jälkeenpäin reflektiossa. Siinä on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa ja mahtavaa, kun halataan ja onnitellaan toisia "We did it!" "We are still alive!"

Kotiin lähdön hetkellä on haikea tunnelma. Kyynel nousee silmäkulmaan. Päivät ovat juosseet ja seuraavan kerran nähdään ehkä joskus. Nämä uudet ystävät hajaantuvat koteihinsa Euroopan eri kolkkiin. Jälleen mietin nuoren maailmaa ja huomaan, kuinka kamalaa on lähtö ja jäähyväiset. Ei ole helppoa olla nuori, joka vastaavanlaisesti osallistuu kansainväliseen ja/tai seikkailukasvatustoimintaan ja palaa arkeensa epätodellisen, hienon kokemuksen jälkeen. Ryhmän kehitysvaiheista viimeistä, ryhmän hajoamista, ei ole turhaan määritetty omaksi vaiheekseen. Nuorten kohdalla siihen kannattaa siis myös panostaa. Tämä oli hieno kokemus ja nyt se on ohi, mutta mitä kaikkea siitä saimme ja opimme. Sosiaalisessa mediassa yhteydenpito jatkuu ja varmasti vielä näemme. Vie kuitenkin useamman päivän, ehkä viikon, että pääsee täysillä takaisin arkeen. Kaikki kiva loppuu joskus, mutta uusia seikkailuja tulee. Onneksi.

Unohtumattomasta viikosta kuluu aikaa ja kokemus siirtyy taka-alalle, muistoihin. Yllättävissä tilanteissa tulee mieleen, mitä Alpeilla ajatteli ja koki, ja niistä muistoista ja tunnekokemuksista saa voimaa ja varmuutta. Seuraavalla kerralla, kun on epävarma ja vähän hirvittää uuden haasteen edessä töissä tai harrastusten parissa luonnon helmassa, muistan itseni siinä kallion kielekkeellä tai kiipeämässä kalliolla. Keskity, luota itseesi ja työvälineisiin, kyllä pystyn!

-Kaisa Kauppinen

www-design ja tuotanto